Peter Green 29.10.1946 - 25.7.2020

Sielukas soittaja on poissa

Viikko sitten edesmenneen Peter Greenin tarina ei ollut niitä onnellisimpia. Green muusikon uran luomisvoimainen ja unohtumattomia elämyksiä tuottanut vaihe jäi valitettavan lyhyeksi - sitä kesti vain nelisen vuotta!

Vaihdettuaan soittimensa bassosta kitaraan alkuvuodesta 1966 hänestä kasvoi nopeasti ainutlaatuinen blueskitaristi, jota kunnioittivat pian myös monet mustat blueskitaristit. Keväällä 1970 Green jätti luomansa bändin ja päätti vetäytyä syrjään.

Peter Green ja Gibson Les Paul, kuva Tapani Talo

Itse Green vähätteli monesti taitojaan. Ehkei hän ollut teknisesti ylivoimainen soittaja. Koskaan hän ei pyrkinyt briljeeraamaan taidoillaan, häneltä oli turha odottaa pitkiä sooloja ja nopeita tilutuksia. Sen sijaan Green oli hyvin emotionaalinen kitaristi. Hän laittoi koko sielunsa soittoonsa, eikä se voinut olla koskettamatta myös kuulijoiden syvimpiä tuntoja.

Hänen soitossaan ei ollut mitään turhaa. Hän välitti laulullaan ja soittonsa jokaisella soinnulla ne tuntemukset, joita soitettava biisi hänessä herätti. Siinä hän oli mestari. Greenin saundi on hyvin tunnistettava.

Peter Green tunkeutui ensimmäisen kerran tajuntaani radion välityksellä, joskus vuonna 1968. Tuo ensikokemus tuli Greenin itsensä kirjoittamalla laululla Black Magic Woman. Se ja sitä seurannut Albatross sekä muut Greenin upeat teokset ja niiden tulkinnat ottivat lähtemättömän paikan minunkin sielussani. Green oli kovassa huudossa Suomessakin olleen brittibluesin kärkinimiä Mayallin ja Claptonin ohella.

Green kävi Fleetwood Macin kanssa kolme kertaa myös Suomessa, esiintyen Helsingin Kulttuuritalolla. Nuo keikat jäivät näkemättä. Ensimmäisestä keikasta en muista mitään tietoa kantautuneenkaan kotikulmilleni. Myöhemmistä varmaan kyllä, mutta Helsinki tuntui silloin kaukaiselta paikalta ja olin vielä nuori koululainen. Hankittuani joskus 70-luvulla levysoittimen, hankin ensimmäisten levyjen joukossa Fleetwood Macin Greatest Hits -kokoelman ja myöhemmin lähes kokonaisuudessaan Greenin tuotannon.

Greenin lähtö Fleetwood Macista tapahtui samoihin aikoihin kuin Beatles hajosi ja jäi silloin ehkä tuon suuremman, kuukaudesta toiseen vatvotun uutisen varjoon. Ehkä osin siitäkin johtuen Greenin eroa on leimannut jonkinlainen mystisyys, jota on osaltaan lisännyt se tosiasia, että kaikki kolme bändin alkuvuosien loistavaa kitaristia jättivät bändin hyvin lyhyen ajan sisällä häipyen samalla jonnekin hämärään.

Vuosien kuluessa luin ja kuulin erilaisia selityksiä tuo upean bändin hajoamisesta. Jäätyäni muutama vuosi sitten eläkkeelle, päätin tutkia perin pohjin Greenin ja hänen bändinsä tarinan ja syyt sen hajoamiseen menestyksen harjalla ja kirjoitin siitä pitkän ja moniosaisen tarinan. Siitä tuli heti vaatimattoman julkaisuni lukijoiden ehdoton suosikki. Tässä vielä lyhyt tiivistelmä Greenin uran ja elämän vaiheista.

Peter Allen Greenbaum syntyi juutalaiseen perheeseen sodan jälkeisessä Lontoossa 29. lokakuuta 1946. Lapsena Green ja hänen sisaruksensa kokivat pilkkaamista juutalaisen syntyperänsä takia. Myös Britanniassa oli ennen maailmansotaa toiminut natsipuolue, joka lietsoi vihaa juutalaisia kohtaan. Tuon vaikutus tuntui Greenin perheen arjessa vielä pitkään sodan jälkeenkin. Perhettä suojellakseen Joe-isä lyhensi pari vuotta Peterin syntymän jälkeen perheen sukunimen muotoon Green. Se ei kuitenkaan lopettanut kiusaamista.

Mr. Woderfull -albumin päätösraidalla Tryin So Hard to Forget Green purki lapsuutensa traumoja kiusattuna juutalaislapsena. Vuonna 1978 Green kertoi haastattelussa "Olen aina ollut surullinen, en oikein tiedä miksi. Luulen, että tunsin syvää surua juutalaisten juurieni takia". Martin Celeminsin kirjoittaman elämäkerran mukaan Green otti 70-luvun lopulla uudelleen sukunimekseen alkuperäisen Greenbaumin.

"Olen aina ollut surullinen, en oikein tiedä miksi. Luulen, että tunsin syvää surua juutalaisten juurieni takia"

Peter Green aloitti kitaran soiton kymmen-yhdentoistavuoden isässä. Ensiopit hän sai Len-veljeltään. Green alkoi myös biisien kirjoittamisen teini-iässä. Elvis oli ensimmäisiä Greenin innoittajia, koulubändissä soitettiin tietenkin Shadowsia. Koulun jälkeen Green soitti bassoa paikallisessa tanssibändissä. Bassoa hän soitti useamassakin varhaisessa bändissä.

Bassoa Green soitti vielä joillakin Fleetwood Macin levyilläkin. Hän tuplasi mm. Green Manalishin ja Oh Wellin bassoraidat kuusikielisellä bassolla. Myöhemmällä soolourallaankin Green olisi ainakin ajoittain soittanut mieluummin bassoa kuin kitaraa ja taisi niin välillä tehdäkin, samoin kuin joskus keikoillakin.

Näyte Greenin myöhemmiltä vuosilta Splinter Group saksalaisessa TV-taltioinnissa vuonna 1998 ja biisinä Greenin The Supernatural, joka alun perin on julkaistu John Mayall's Bluesbreakersin A Hard Road -albumilla.

Kitaristi Greenistä tuli hänen liityttyä vuoden 1966 alussa Peter Bardensin perustamaan Peter B's Loonersiin. Tuohon aikaan Lontoon klubeille alkoi ilmestyä tuhka tiheään nuoria rhythm'n'blues-bändejä. Green kiersi kuuntelemassa Zodiacin ja Cradaddyn kaltaisissa clubeissa Yardbirdseja, Rolling Stonesia ja muita. Erityisen tarkkaan hän seurasi Eric Claptonin kitaratyöskentelyä. "Peter meni usein keikan jälkeen juttelemaan Ericin kanssa ja sai häneltä neuvoja ja vinkkejä", kertoo Roger Pearce, Green bändikaveri The Muskratseista. "Peter otti opit vastaan, meni kotiinsa ja harjoitteli erittäin tunnollisesti".

Claptonin lähtö jo silloin legendaariseksi muodostuneesta John Mayallin Bluesbreakersista avasi Greenille pääsyn bluesmusiikin englantilaiseen ”korkeakouluun”. Green suoritti tuon koulutuksen hyvin nopeasti. Vuosi Mayallin bändissä oli Green uralle vankka perusta. Hän kehittyi kitaristina huikeasti. Yhtä tärkeää jatkon kannalta oli tutustuminen John McVien ja Mick Fleetwoodin kanssa. Jälkimmäiseen hän oli tosin tutustunut jo Peter Bardensin bändissä.

Mayallin bändissä tuo kolmikko ystävystyi keskenään ja he huomasivat olevansa musiikillisesti samalla aaltopituudella. Green päätti perustaa uuden bändin näiden kaverien kanssa. Mayall antoi heidän jo levyttää maksamallaan studioajalla keskenään muutaman biisin. Varmistaakseen kaverusten mukaan tulon Green nimesi bändinsä heidän mukaansa. Fleetwoodin Green sai nopeasti mukaansa, mutta McVie epäröi lähtöä varmana tulolähteenä pitämästään bändistä. Lopulta hänkin antoi periksi ja Green pääsi toteuttamaan heidän ja slide-kitaristi Jeremy Spencerin kanssa omaa musiikkiaan.

Greenin ja Spencerin suhde oli erikoinen. He olivat kitaristeina hyvin erilaisia. Spencerin oli omaksunut tyylinsä Elmore Jamesilta. Kahden erilaisen kitaristin mukana olo teki Fleetwood Macin levyistä monipuolisempia. Nuo kaksi kitaristia eivät soittaneet levytyksissä toistensa biiseillä, mutta ilmeisesti arvostivat toisiaan. Loppukesästä 1968 mukaan tullut Danny Kirwan oli Greenin hengenheimolainen ja heidän yhteistyönsä virkisti selvästi bändiä. Kirwanin tultua Spencer ei enää osallistunut juurikaan bändin kolmannen, Then Play On -albumin tekoon.

Ensimmäisellä keikalla bändi esiintyi nimellä "Peter Green's Fleetwood Mac featuring Jeremy Spencer" ja ensimmäistä albumia levy-yhtiö markkinoi nimellä "Peter Green's Fleetwood Mac”. Green suuttui tästä ja kielsi käyttämästä tuota nimeä. Hän oli ristinyt bändin Fleetwood Maciksi, se täytyi muillekin riittää. Green ei halunnut esiintyä bändin keulakuvana.

Lehdistö ja muu media kohdisti kuitenkin suurimman huomionsa Greeniin, hänen kynästään olivat bändin menestyneimmät biisit syntyneet, hän niillä lauloi ja hän kitaransa toi niihin sen sielukkuuden, joka teki niistä unohtumattomia. Vuonna 1969 bändi oli Euroopassa monella mittarilla menestyneempi kuin Beatles tai Rolling Stones.

Bändin levytys- ja keikkatahti oli hirmuinen ja Fleetwood Macin ohella Green osallistui lukemattomiin muihin levytysprojekteihin. Hän auttoi auliisti jokaista, joka sitä pyysi ja ilmeisesti pyytämättäkin tarjoutui mukaan moniin sessioihin. Eddie Boyd, Duster Bennett, Otis Spann, Memphis Slim, Bob Brunning ja monet muut saivat hänet mukaansa studioon.

USA oli vielä valloittamatta ja USA:sta tuli tavallaan Greenin ja koko bändinkin kompastuskivi. Bändi oli käynyt USA:ssa jo alkukesästä 1968. Silloin he soittivat keikkoja saadakseen jopa ilmaiseksi. USA:n matkalla bändi sai ensikosketuksen huumeisiin. Julkisuuden tuomat paineet, ankara työtahti ja paheneva huumeiden käyttö suistivat Greenin lopulta raiteiltaan ja keväällä 1970 hän päätti lopettaa. Kuvaavaa Greenin avuliaisuudelle oli, että lopettamisen jälkeenkin hän, Jeremy Spencerin kadottua USA:n kiertueella, lähti auttamaan entistä bändiään.

Fleetwood Macin jälkeen Green ei ilmeisesti koskaan päässyt kunnolla henkiseen tasapainoon, eikä saanut luomisvoimaansa takaisin. Hän teki pian ensimmäisen sooloalbuminsa, joka syntyi pitkälti studiossa improvisoiden. Levy ei menestynyt ja Green katosi pian julkisuudesta.

70-luku oli hyvin sekavaa aikaa Greenin elämässä, hän myi ja lahjoitti pois kaikki kitaransa sekä muunkin omaisuutensa. Hän toimi välillä haudankaivajana ja sittemmin hän muutti Israeliin ja työskenteli siellä kibbutsissa. Uhattuaan ampua kirjanpitäjänsä, Green joutui mielisairaalaan. Vuosikymmenen lopulla Green saatiin jälleen houkuteltua levytysstudioon, vaikkei hän itse ollut siitä kovin innostunut.

Soolovuosinaan hän ei aina itse soittanut levytyksissä ja keikoilla kitarasooloja. Ajoittain noillakin levyillä on hyviäkin hetkiä, mutta ei näistä kuolemattomia mestariteoksia tullut. 80-luvun puolivälissä Green vetäytyi jälleen musiikkibisneksestä. Vuosikymmenen loppu ja seuraavan alku olivat Greenin synkintä aikaa. Hän joutui taas sairaalahoitoon.

Fleetwood Mac: Need Your Love so Bad

90-luvulla Greenin veli Len ja hänen Gloria-vaimonsa ottivat Greenin huostaansa. Se ja Martin Celminsin käynnistämä elämänkerran kirjoitus virvoittivat Greenin ja hän pääsi sairaalasta normaaliin elämään. 1995 ilmestyneen elämäkerran myötä Green palasi jälleen julkisuuteen. Seuraavana vuonna hän palasi keikkalavoille vanhan ystävänsä Nigel Watsonin kanssa perustamansa Peter Green Splinter Groupin myötä. Bändi julkaisi kaikkiaan yhdeksän albumia vuosina 1997-2004 ja keikkaili ajoittain ahkerastikin.

Greenin terveydentila tai sen vaatima lääkitys heikensivät hänen keskittymistään niin, ettei hän aina pystynyt täyspainoiseen esiintymiseen. Yhteistyö päättyi katkeraan eroon 2004. Green palasi taas esiintymislavoille 2009 Peter Green & Friends -kokoonpanon kera. Bändi teki kiertueen Englannissa, Irlannissa ja Saksassa ja seuraavana vuonna he esiintyivät vielä Australiassa.

Viimeisen vuosikymmenensä Green vietti veljensä Lenin hoivissa poissa julkisuudesta nauttien rakkaista harrastuksistaan, kalastuksesta ja piirtämisestä. Alkuvuonna uutisoitiin vireillä olevasta kirja- ja musiikkiprojektista. Tiedä häntä, kuulemmeko vielä siitä.

Peter Green on nyt lopullisesti poissa, eikä kukaan enää raahaa häntä esiintymislavoille. Silti hänen musiikkinsa soi vielä kauan, sillä hänen kitaransa erityinen soundi on piirtynyt niin moniin hänen musiikkinsa ystävien sieluihin. Muistamme Peteriä suurella kiitollisuudella niistä unohtumattomista hetkistä, joita hän on meille tarjonnut.

2.8.2020 Raimo Öystilä