Chicago Blue Stars: Coming Home

Ensimmäinen blueslevyni?

Chicago Blue Starsin -yhtyeen albumi Coming Home on muistaakseni ensimmäinen bluesvinyylialbumini. Olin kyllä hankkinut sitä ennen Fleetwood Macia ja muuta brittibluesia. Tämä oli kuitenkin muistikuvissani ensimmäinen levy aitoa mustaa Chicago bluesia. Oliko sittenkään? Se selviää, kun luet eteenpäin.

En muista mistä levyn hankin ja milloin. Joskus 70-luvulla hankinta tapahtui jostakin Tamperelaisesta levykaupasta, olisiko ollut Epe’s. Siellä tuli usein käytyä ja mistä muualtakaan tuota olisi Tampereella tuolloin voinut löytää. Levyni oli ranskalaispainos (BT 10011). Discogsin mukaan se on ilmestynyt 1972. USA-painos julkaistiin pari vuotta aiemmin. Ihan tuoreeltaan en levyä ostanut, koska muutin Tampereelle vasta kesällä 1973, eikä minulla alkuun ollut levysoitinta.

Tätä vinyyliä minulla ei kuitenkaan enää ole. Annoin sen joskus 80-luvulla lahjaksi hyvälle kaverilleni. Onneksi nauhoitin sen sitä ennen c-kasetille. Etenkin opiskeluaikaan tuli nauhoitettua paljon levyjä kaseteille, jonkin verran myös radiosta. Opintolaina ei aina levyihin riittänyt. Kasetteja tuli kuunneltua erityisesti automatkoilla.

Kasettien kuuntelu jäi vähiin, kun hankin 80-lopulla ensimmäisen CD-soittimen. Muutama vuosi myöhemmin luovuin kasettisoittimestakin. Suurimman osan kaseteista hävitin viimeisen muuton yhteydessä 12 vuotta sitten. Jäljelle jäi lähinnä kiinnostavimmat, erityisesti vaikeasti levyinä löydettävät. Jostakin sattuman oikusta hankin joskus 2000-luvun alussa kasettisoittimen uudelleen, kun satuin halvalla saamaan. Hankinnan tehtyäni digitoin sillä muutamia kasetteja tietokoneelle. Muuten soitin on ollut enimmäkseen käyttämättömänä.

Hetken mielijohteesta aloin nyt selaamaan kasetteja ja ensimmäisten joukossa käteeni tarttui tämä blues-kasetti. Nauhoituspäiväksi olen kansilipukkeeseen merkinnyt 4.5.1982. Varmaan pian sen jälkeen luovuin levystä. Samalle kasetille olen näköjään tallentanut muutakin Chicago bluesia, Delmarkin julkaiseman Sweet Home Chicago (DS-618) -albumin. Yksi niistä levyistä, jotka sain lainaksi Waldemar Walleniukselta. Lisäksi kasetilla on muutama irtobiisi, jotka olen ilmeisesti nauhoittanut Ylen Bluesin maailmasta ohjelmasta.

Erityisesti on levyltä jäänyt mieleeni Bobby Troupin Route 66, ehkä osin siksi, että se oli tuohon aikaan biiseistä minulle tutuin. Olihan minulla ennestään Rolling Stonesin ja Eeron ja Jussin versiot, ehkä joku muukin. Toinen asia minkä muistan entuudestaan, on upeat kitaraosuudet, muistelen albumilla käytetyn paljon steeliä. Soittajat eivät olleet mieleeni jääneet, eivät ilmeisesti silloin paljoa minulle sanoneet.

Chicago Blue Stars, ketkäs siinä soittikaan?

Ensiksi siis silmäys levyn taustoihin. Discogista tiedot mukana olleista nyt löytyvät ja kovia äijiähän levyllä näyttää musisoivan. Lap steeliä, jota Suomessa Havaiji-kitaraksikin kutsutaan, soittaa Freddie Roulette. Levytyksen aikaan hän oli hieman päälle 30-vuotias ja oli soittanut useita vuosia Earl Hookerin bändissä, mm. The Genius of Earl Hooker -albumilla.

Sähkökitaralla taituroi Louis Myers, joka oli veljensä Daven sekä harpisti Junior Wellsin kanssa perustanut 50-luvulla bändin nimeltä The Aces, joka on varmasti tuttu Chicago bluesin ystäville. Myers on soittanut lukemattomien Chicago Blues -artistien kanssa. Myers on myös erinomainen huuliharpisti, mutta tällä kertaa oli jättänyt munnerin kotiin.

Rumpali Fred Below on myös ehtinyt myöhemmin tulla tutuksi. Hän on Chicagon suuria legendoja, jonka soittoa ei ole voinut välttyä kuulemasta, jos on yhtään bluesista kiinnostunut, tai rock ’n’ rollista. Below soitti myös The Acesin riveissä. Parhaiten Below tunnetaan kuitenkin Chess Recordsin studiomuusikkona. Hänen soittoaan voit kuulla mm. Muddy Watersin, Junior Wellsin, Chuck Berryn, Bo Diddleyn, Jimmy Rogersin, Elmore Jamesin, Otis Rushin ja Howlin' Wolfin levyillä. Jos ei nuo nimet sano mitään, voit ehkä tämänkin jutun lukemisen lopettaa.

Vähemmän tuttuja nimiä ainakin minulle ovat basisti Jack Myers ja pianisti Skip Rose. Jack Myers (syntymänimeltään ilmeisesti Jim Basnight) ei ole taida olla sukua Louis Myersille, vaikka niinkin joissakin lähteissä kerrotaan. Jack oli levyä tehtäessä 32-vuotias ja oli soittanut aiemmin ainakin Junior Wellsin albumilla Hoodoo Man Blues sekä Earl Hookerin bändissä ja Freddy Below’n tavoin Buddy Gayn albumilla A Man And The Blues. Myers soitti 60- ja 70-lukujen vaiheessa jonkin aikaa Charlie Musselwhiten bändissä.

Sitten tullaankin siihen, onko albumi mustaa Chicago bluesia. Joukon nuorin, levytyssessioiden aikaan noin 26-vuotias, pianisti William “Skip” Rose näyttääkin olleen valkoihoinen. Hänen nimeensä en muista aiemmin törmänneeni. Hän soitti aiemmin ainakin bändissä Notes From The Underground. Charlie Musselwhiten bändissä hänkin näyttää olleen jonkin aikaa vielä 70-luvun puolella. Sen jälkeen ei minulla ole muuta havaintoa hänestä kuin se, että hän kuoli syyskuussa 2016.

Toinen porukan valkonaama on sitten edellä jo mainittu Musselwhite. Itseasiassa bändi onkin ollut hänen jonkinlainen kakkosbändinsä. Charlie Musselwhite on ainut soittajista, joka vielä on elävien kirjoissa. Yllättäen näin pari kuukautta sitten hänet valkokankaalla, pienessä roolissa Martin Scorsesen upeassa elokuvassa Killers of the Flower Moon.

En ollenkaan muistanut Musselwhiten olleen tällä levyllä. Ehkä se osin johtuu siitä, ettei hän laula levyllä. Ymmärtääkseni hänellä oli tuolloin sopimus Vanguardin kanssa, eikä yhtiö ilmeisesti antanut lupaa laulamiseen kilpailevan yhtiön levyllä. Vietettyään nuoruutensa vuodet Memphisissä aistimassa sen nousua 50-luvun kuumimpien musiikkikaupunkien joukkoon, Musselwhite muutti 60-luvun alussa Chicagoon ja on erinomaisesti omaksunut Chicago bluesin salat.

Sitten kasetti soimaan!

Kun taustat on nyt selvitetty, on aika kuunnella. Tätä kasettia en ole kuunnellut vuosikymmeniin, mutta nyt pyyhin pölyt kasettidekistä ja kasetista ja pistin sen soimaan. Muistikuvissa levy oli upea, muistan kehuneeni sitä kavereilleni ja olen etsiskellyt sitä muutamaan otteeseen kaupoista, muttei ei sitä ole tullut vastaan. Ei ole tullut kysyttyä kaveriltakaan, onko hänelle se tallessa. Netin suoratoistopalveluistakaan sitä ei löydy. Hiukan tietysti jännittää alkuun pyöriikö kymmeniä vuosia käyttämättä ollut kasetti enää. Ei hätää pyörimään se lähtee ja soi ihan hyvin.

Levyn avaa Freddie Rouletten instrumentaali I Need Your Loving ja siinä heti kuullaankin muistelemaani steeliä, kun pääosassa on Roulette lap steelillään. Saman nimisiä biisejä on tehnyt monikin. Seuraavana kuullaan sitä perinteistä Chicago bluesia, traditionaali Early In The Morning. Lauluosuuden hoitaa ilmeisesti Louis Myers, niin kuin enimmäkseen muissakin kappaleissa. Myers ei tunnu olevan parhaimmillaan laulajana. Minulle aiemmin tuntemattomassa, Myersin yhdessä Willie Dixonin kirjoittamassa laulussa She's Got A Good 'Un, Myers laulaa jo vapautuneemmin. Kyllähän tässä on sitä Chessin levyiltä tuttua soundia.

Kuuntele Early In The Morning YouTubesta

Ben Tucker kirjoitti albumille nimen antaneen laulunsa Coming Home, Baby instrumentaaliksi. Mel Tormé levytti siitä 1962 hitiksi yltäneen lauletun version. Tällä kertaa se kuullaan ilman laulua ja upeat soolot palauttavat mieleen muistoja vuosikymmenten takaa. Niitä (sooloja) tarjoavat ensin Musselwhite huuliharpulla ja sitten muut vuorollaan. Kyllä tämä yksi albumin kohokohtia on. Instrumentaalit ylipäätään taitavat olla ne, jotka selvimmät muistijäljet aikoinaan jättivät tästä albumista. Kolmantena instrumentaalina kuullaan Gershwinin ikivihreä, jazzahtavasti sovitettu Summertime. Roulette on jälleen pääosassa.

“A one, a two, a you know what to do,” lausuu Fred Below laulun Route 66 aluksi. Tosiaan, jazz-rumpalina uransa aloittanut Below hoitaa myös lauluosuuden tällä jazzahtavasti toteutetulla raidalla. Nyt vuosikymmenien päästä kuunneltuna mieleeni hiipii pienoinen pettymys. Ei tämä huono esitys ole. Kun levyn aikoinaan hankin, en ollut kuullut muita kuin Rolling Stonesin, Eeron ja Jussin sekä ehkä Chuck Berryn version. Tällä välillä olen kuitenkin ehtinyt kuulla lukuisia versioita laulusta, mukaan lukien Bobby Troupin originaalin ja Nat King Colen versiot. Siksi tämä ei ehkä enää kuulostanut niin erilaisen freesiltä.

Myersin laulamat kappaleet ovat perinteistä Chicago bluesia ja hyvää sellaista, ne eivät tuota pettymystä. Saundi on enimmäkseen Chessin levyiltä kuullun kaltaista ja ihmekö tuo, kun suurin osa soittajista on monella niistä kuultuja. You Better Cut That Outin aikana mikrofonin taakse lienee asettunut Skip Rose. Ei ääni ainakaan mustalta kuulosta, ei myöskään Musselwhiteltä. Rosellakin taitaa olla jazztaustaa, hieman hänen soittonsa siltä kuulostaa. Biisi on merkitty levyllä Shirley Musselwhiten nimiin, mutta on BMI:n tietokannassa Charlien nimissä.

Kuuntele Black Nights

Chessin kataloogista löytyy Jimmy Rogersin synnyin vuotenani levyttämä It's Your Last Time. Kukaan nyt mukana olevista ei soittanut Rogersin levytyksessä, mutta hyvin tuntenevat sen. Albumin pisin raita, Lowell Fulsomin Black Nights ei ole yhtä ryhdikäs kuin Fulsomin originaali. Siinä ryhtiä toivat puhaltimet. Nyt mennään enempi tunnelmoiden. Soittajista eniten esillä Myers kitaroineen ja Musselwhite. Loppupuolella Roulette vetää pitkähkön steel-soolon. Albumin päättää Muddy Watersin Walking Through The Park. Läpeensä tuttu biisi soittajille, vaikkei kukaan ollut Muddya säestämässä hänen levyttäessään laulun elokuussa 1958.

Mustaa Chicago bluesiako?

Albumin läpikuunneltua, vahvistuu näkemys, että kiinnostavimpia ovat nuo kolme instrumentaalibiisiä. Niissä soittajat tuntuvat ikään kuin heittäytyneen vapaalle, soitto on jotenkin rennon oloista, siis ihan positiivisessa mielessä. Muutenkin parasta albumilla on soitto, ei niinkään laulu. Below ja Jack Myers luovat vahvan perustan biiseihin, vaikka rummut kuuluvat usein hieman vaimeana. Tosin eihän Below kai koskaan ollut mikään voimarumpali. Musselwhite taitaa tuttuun tapaan huuliharpun siinä missä mustat esikuvansa.

Oliko albumi sitten sitä mustaa Chicago bluesia? Enimmäkseen, vaikka kaksi valkoihoista mukana olikin, eikä kaikki biisit varsinaisesti bluesia edustaneet. Charlie Musselwhite oli tuossa vaiheessa omaksunut Chicagon Chess-soundin erinomaisesti, että meni täydestä. Ehkä minua aikoinaan hämäsi albumin kannessa ollut kuva. Siinä on neljä mustaa miestä ja yksi valkoinen, olisiko hän Skip Rose. Ei ainakaan näytä Musselwhiteltä. En tiedä miksi hän piileksi. Oliko sekin Vanguardin asettama ehto, vai halusiko Charlie vain antaa kunnian muille. Itselleni tämä levy oli kuitenkin yhtenä kimmokkeena hankkia lisää bluesia.

Kuuntele Summertime YouTubesta

Roulettea en muista muilta levyiltä, mutta kyllä häntä mielelläni kuuntelisin enemmänkin. Steel-kitaraa on tottunut kuulemaan enimmäkseen kantrilevyllä. Roulettelta löytyy Discogsista puolen tusinaa omaa albumia. Täytyy tutkia, löytyykö niitä jostain. Skip Rose on ihan kelpo pianistina, mutta jää hieman mysteeriksi.

29.1.2024 Rami

Albumin tiedot

Äänitetty: 21-23.7.1969 Sunset Sound Recorders, Hollywood, Kalifornia
Äänitys ja miksaus: Brian Ingoldsby
Tuottaja: Pete Welding Soulstice Productions
Julkaisija: Blue Thumb Records
Julkaisunumero: BT 10011
Julkaistu: 1972